MITÄ EN OPPINUT LUKIOSSA

Kävin viime viikolla tyhjentämässä kaappini koululla. Sinne oli näiden kolmen lukiovuoden aikana kerääntynyt yksi valkoisesta harmaaksi muuttunut teepaita, täydellinen setti kertakäyttöaterimia (niin haarukoita, veitsiä kuin lusikoitakin), heijastin, fysiikanvihko, ruotsin ykköskurssin muistiinpanot, yksinäinen musta henkari sekä erinäisten yliopistojen mainoksia. Hirveän haikeaa tyhjentää kaappi. Jotenkin lopullista. 

Jätin sinne kaappiin viestin seuraavalle omistajalle. Että pitäisi hyvänä ja säilyttäisi kaapissa kivoja asioita. Ja siivoaisi sen kostealla liinalla. Koska en itse jaksanut.

Tuntuu hämmentävältä, että lauantain jälkeen lukioaika on sitten virallisesti ohi. Ihana, täydellinen, raivostuttava, uuvuttava, upea, lämmin lukioaika ja 

The Body Worlds –näyttely ja se kun karattiin Saanan kanssa näyttelyn jälkeen shoppailemaan eikä löydetty muuta kuin jäätelökioski.

Äidinkielentunnit ja top 10 –listat Emilin kanssa.

Uudet tuttavuudet, uudet ystävät, vanhat ystävät, omalaatuiset opettajat.

Se kun hissanmaikka käveli keskelle rukouspiirin kokousta ja hämmentyi totaalisesti.

Ykkösluokan lukuisat ”tätä pitää juhlistaa Rax-aterialla tai Ossin pullassa” –momentit.

Fysiikan tuntien täydelliset ymmärtämättömyyshetket.

Wanhat, niihin täydellinen valmistautuminen ja se tunne, kun kampaus romahtaa kesken ensimmäisen tanssin ja vanteet irtoavat mekosta kesken kolmannen tanssin.

Puurojuhlien naurunremakat ja jouluisten yökirkkojen kylmät väreet.

Rennot koeviikot, aikaisin päättyneet päivät, tunkkainen bussi ja väsyneet jalat. 

Oman itsensä ylittäminen, oma kasvu, omasta itsestä uuden oppiminen ja uusien yllättävien puolien löytäminen.

Manon-baletti, Invaasio-näytelmä, retki Helsingin Sanomien toimitukseen, ilmiöoppiminen.

Matikantunnit, jotka olivat ikimuistoisia ei niinkään sen matikan vaan sen opettajan takia, joka selitti meille hobittifunktioista ja ovelasta Ollista, joka oli ovella olevinaan ovela ja matematiikan taikamaailmasta, joka on vähän niin kuin Harry Potterin taikamaailma, mutta ei sitten ihan kuitenkaan.

Penkkarit ja se riemu, kun sai heitellä ihmisiä karkeilla.

Ohi on. Kaikki parhaus ja mahtavuus ja ikimuistoisuus ja hirveys. Paitsi ystävät toivottavasti pysyy ja itsensä ylittäminen jatkuu. 

Sitä vain jäin pohtimaan, että vaikka nyt osaankin ratkaista ties minkälaisia hobittifunktioita, taivuttaa ties mitä ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ja luetella kaikki erilaiset fossiilityypit, en siltikään oppinut lukiossa miten täytetään veroilmoitus, en mitä pitää sanoa ihmiselle jonka läheinen on kuolemassa tai sitä että puristamalla pikkurilliään voi estää aivastuksen.