TYTTÖ JOKA EI NÄYTTÄNYT KAHVINJUOJALTA

Kaksi hauskinta asiaa, jotka olen itsestäni tänä kesänä kuullut sanottavan:

1. En kuulemma näytä ihmiseltä, joka juo kahvia. (työkaverin suusta)

2. Olen kuulemma ihminen, joka saa toiset avautumaan, kuuntelija. (sukulaistäti vuodatettuaan puolihuomaamattaan mulle elämäntarinansa sukujuhlissa)

En tiedä, kuinka hyvin kumpikaan väitteistä minua kuvaa, mutta kiehtovia ajatuksia ne ovat kumpainenkin. Olisihan se hauskaa, jos ulkonäöstäni voisi päätellä, etten ole kahvinjuoja, ja olisihan se hauskaa saada joskus tulevaisuudessa lehtijuttuja varten haastattelemani ihmiset kertomaan kiehtovia tarinoita, salaisuuksia itsestään. Salaisuuksien kuulemisen jälkeen voisin mennä paikalliseen kahvilaan, juoda kupin teetä ja kirjoittaa kirjan kaikesta kuulemastani.

Viime aikoina en tosin ole kirjoittanut paljoa, en salaisuuksista enkä muustakaan. Sen sijaan hain kirjastosta kasan nuottivihkoja ja koskin neljä vuotta kaikessa rauhassa pölyttyneeseen pianoon, yritin saada sormet notkistumaan koskettimille. Oli hauska huomata, että Für Elise on jäänyt pianotunneilta niin täydellisesti lihasmuistiin, että sen pystyy palauttamaan mieleen vuosienkin jälkeen. Tällä hetkellä kyseinen kappale on myös ainoa, joka repertuaariini kuuluu. Taru Sormusten Herra –elokuvien musiikkia ja My Heart Asks the Pleasure First –kappaletta olen kuitenkin vastaanhangoittelevine sormineni yrittänyt tapailla. Haaveilen, että Jyväskylästä löytyisi kirjastosta piano, jota saisi käydä soittamassa.

Kuvat ovat ikivanhoja. Niissä esiintyvät muinaisen Jumbo-reissun saaliina saadut kuteet ja aurinkoinen Kuittila ja ajankohta, jolloin mulla ei vielä ollut superoutoa rusketusta käsivarsissa. Zaran paita, Vero Modan housut, DinSkon sandaalit. Odotan suunnattomalla hartaudella, että saan heittää tän asuyhdistelmän ensi viikolla Lontoossa päälleni! (Ajatella! Ensi viikolla! Jejejejejeee!)