CHARLES DICKENS MUSEUM JA HARRY POTTER -STUDIOT

Tiistaipäivä aloitettiin Lontoossa kipittämällä Charles Dickens Museumille. Itse olen perehtynyt kyseisen kirjailijan tuotantoon ainoastaan katsomalla televisiosarjan Koleasta talosta ja leffan Oliver Twististä, ja kirjat ovat jääneet vielä toistaiseksi lukematta (tiedän, olen luuseri). Dickensin kirjoista tehdyt sovitukset oli kuitenkin jääneet mieleen sen verran kiehtovina tapauksina, että olihan sitä päästävä tutustumaan, että minkälaisessa talossa syntyi 1800-luvun kirjallisuuden klassikoiksi yltäneitä teoksia. 

Kyseessä oli supersympaattinen kotimuseo, jonka huoneet oli täytetty tavaroilla ja huonekaluilla, jotka kuuluivat Dickensille tämän vielä eläessä. Löytyi kirjailijan omaan kirjakokoelmaan kuuluneita yksilöitä (ainakin Shakespearea oli eksynyt Dickensin kirjahyllyyn), vaatekaappeja ja sänkyjä ja lasten leikkikaluja. Musta oli hämmentävää, että yhteen lasivitriiniin oli pelastettu jopa tupsu Dickensin tukasta... 

Kun oltiin kierretty huoneet läpi, lueskeltu opasvihkoset ja tutustuttu söpöäkin söpömpään museokauppaan, istuuduttiin puutarhaan juomaan kupposet kahvia ja teetä ja syömään kanavoileivät. Mäkin maistoin mocha-kahvia ja itse asiassa jopa tykkäsin siitä (saattoi tosin johtua siitä, että mocha taitaa olla enemmän kaakaota kuin kahvia eikä toisin päin).

Charles Dickensin jalanjälkien tallaamisen jälkeen oli kuitenkin vuorossa kyseisen päivän kohokohta, kun suunnattiin Eustonin rautatieasemalle, mistä junailtiin itsemme Watford Junctioniin. Sen jälkeen luvassa oli 20 minuutin bussimatka ja vihdoin löydettiin itsemme Warner Brothers -studioilta, joissa on Harry Potter -leffojen lavasteet, rekvisiitat, puvusteet ja kaikki muut ihanat tilpehöörit. Oliko ees eeppisintä ikinä päästä tuonne!

Mua itketti, kun päästiin vihdoin sisälle suuren salin ovista. Jotain ihan käsittämätöntä päästä kävelemään lavasteitten keskelle, kun on katsellut noita leffoja ja lukenut noita kirjoja ala-asteikäisestä asti. 

Erityisesti mieleen jäi, että Rohkelikko-poikien makuuhuoneen sängyt on kuulemma rakennettu 11-vuotialle pojille sopiviksi. Näyttelijöiden kasvaessa sänkyjä ei vaihdettu, vaan he joutuivat koukistelemaan ja kärvistelemään kasvupyrähdyksen läpikäyneiden raajojen kanssa liian pienissä sängyissä. Mää en myöskään tiennyt aikaisemmin, että monissa Tylypahkan seiniltä löytyvissä tauluissa on ollut mallina leffojen tuotantotiimin jäseniä tai heidän perheenjäseniään!

Rakastuin liemiluokkaan, kaikkiin niihin purnukoihin (joita on kuulemma alunperin ollut päälle 1000 ja jokainen on täytetty ties millä rotanhännillä) ja Viistokuja oli kanssa aika upea kokemus (vaikka tunnelma ei ollutkaan ihan sama kuin leffoissa, kun kujalla ei parveillutkaan joukkoa koulukirjojaan metsästäviä velhonpoikasia, vaan kasa turisteja kameroineen). 

Tuolla käymisen jälkeen sitä ymmärtää vihdoin jotain siitä mittakaavasta, millä nuo leffat on tehty - miten yksityiskohtaisesti kaikki onkaan suunniteltu! Esimerkiksi Päivän profeetat on kirjoitettu käsin ja makeisrasioiden etikettejä on suunniteltu vaikka millä mitalla. Kaikki Saivartelijat, Pimennon kirjeet McGarmiwalle ja muut vastaavat ei edes näy kunnolla leffoissa, mutta joku on silti nähnyt hurjasti vaivaa väkertämällä tuhansittain kalligraafeja ja maalaamalla käsin kaiken maailman vänkyröitä. Sähköisen koneistot Hirviökirjan hirviöistä tai Rääkyjän sisällä, lavasteiden pohjapiirrustukset tai Tylypahkan pienoismalli (näkyy yläpuolella) jossa on kakkosleffan jälkeen kuvattu lähes kaikki ne kohtaukset, joissa linna näkyy ulkoa päin - kaikki ihan käsittämättömiä asioita. 

En edes kaikkia tuon paikan salaisuuksia viitsi kertoa - menkää itse paikan päälle ja ihastukaa! Mä ainakin ihastuin ja mun piti vielä studioiden oheen liitetyssä teemakaupassa taistella sisäistä lastani vastaan, etten ois ostanut itselleni kasaa taikasauvoja. Sen sijaan ostin Bertie Bottin jokamaunrakeita (ja syötin kotona niitä ystävilleni, pahoittelut vielä näin jälkikäteen niille henkilöille, jotka saivat oksennnukselta maistuneet) ja paidan, jossa lukee "I Served Time in Azkaban, Approach With Extreme Caution". 

Oi että. Ehkä mä vielä pääsen tuonne joskus takaisin - ihmettelemään, nostalgioimaan, fiilistelemään, ostamaan sittenkin sen Luna Lovekivan tai Sirius Mustan taikasauvan, jota en vielä tänä vuonna raaskinut ostoskassin pohjalle laittaa (mutta jolle toki olisi muutakin käyttöä kuin paperipainona oleminen).