ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

29. elokuuta 2014

VIIMEINEN ILTA KOTONA

Viimeinen ilta kotona. Viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä oon just syönyt mustikoita iltapalaksi ja kohta viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä painan pään mun omaan tuttuun tyynyyn. Ensi yöksi ostetaan uusi sänky, on uusi tyyny ja huone, jossa en oo vielä koskaan nukkunut. 

Ihan hirveetä. Muistan, että vielä viime kesänä sisustustavaroiden katseleminen kaupoissa oli suurinta tuskaa, koska omaan kämppään muuttaminen oli vaan niiiiiiin kaukaiselta vaikuttava asia, eihän sellaista tapahdu vielä vuosikausiin, pari välivuottakin tulee pidettyä ja kaikkea puuhattua ennen ensimmäistä omaa lukaalia, enkä mä halunnut kuppeja ja lautasia oman huoneen sängyn alle homehtumaan ja unohtumaan ja siksi ne jäi kauppaan ja niin oli hyvä. Ja nyt yhtäkkiä muuttopäivä onkin ihan nurkan takana ja tää tuli aivan liian nopeasti ja enhän mä ole ehtinyt edes oikein sisäistääkään tätä vielä, vaikka veljet häätikin jo mut mun huoneesta ja siirsi nurkkakamariin, jossa neliöitä on ehkä kuusi ja piti siivota ja lajitella kaikki vuosien varrella huoneen nurkkiin kerääntyneet Prinsessa-lehdet, alakoulun hiihtokisojen pokaalit, joulukoristeet, pääsiäiskoristeet, halloween-koristeet, tarinanalut, kymmenettuhannet muistivihot, artikkelikokoelmat, lapsuuden paperinuket, koriste-esineet, korut ja kosmetiikka, vanhat tukkaklipsit ja kirjakokoelma (ja siinä vaiheessa olin onnellinen, etten ollut hamstrannut vielä niitä kuppejakin). Nyt on kaksi jätesäkkiä roinaa menossa roskiin, ihan liikaa lähdössä Jyväskylään, ihan liikaa jäämässä tänne kotiin ja oon hukkua näihin tavaroihin ja mua ärsyttää pikkasen mutta ei liikaa. 

Enimmäkseen on vaan kauheen haikea fiilis. Vielä ei itketä, mutta luultavasti ne tipat ilmestyy linsiin viimeistään sunnuntai-iltana, kun muuttoapu lähtee kotiin ja mä käperryn siihen uuteen sänkyyni sen uuden tyynyni kanssa ja kaikki tuoksuu ja näyttää vieraalta ja vaikka onkin ihan huippu kämppis, jonka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta, niin silti itken vähän, koska oon nyt omillani ja uudessa kaupungissa ja entäs jos en löydä ystäviä ja jos kaikki yliopistolla onkin hirveitä ja rahat loppuu kesken (HUOM! Hae se opintotuki loppuun, murrrrr!) ja journalistiikka ei sittenkään ole sen mun juttu ja entä jos pilaankin kaikki mun vaatteet pesemällä ne vääränlaisessa pesuohjelmassa ja mitä jos kuolen nälkään ja mitä jos pölypunkit syö mut tai naapurit päättää vihata mua tai jos teen jotain kiellettyä ja saan häädön meijän kämpästä tai mitä jos mitä jos mitä jos. Ja sitten laitan kädet ristiin ja tajuan, että hei, ehkä tää tästä vielä, vaikka sillä hetkellä ei todellakaan tunnu siltä ja sit keitän itselleni kupin teetä ja meen parvekkeelle ja juon sen teen ja kaikki on taas hyvin. 

Kun mun bestis muutti alkukuusta omaan kämppään Tampereelle, mun mieleen muistui katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet. Mä rakastin noita kirjoja lapsena ja toi kohta oli jäänyt erityisesti mieleen, koska en pikkulikkana koskaan tajunnut sitä. 

"Hänen oli erottava kodista, joka oli hänelle hyvin rakas, ja hän aavisti, ettei ikinä palaisi asumaan tänne muuta kuin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan; oli toista tulla tänne sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ja voi, miten rakasta oli kaikki ---. Voisiko hän ikinä tulla oikein onnelliseksi muualla?”

Nyt mä kuitenkin ymmärrän justiinsa tismalleen. Koska ei muuttaminen ole vaan sitä, että saa järjestellä tavarat omaan pesään, johonkin mikä on just oman näköinen ja oloinen ja joka on vaan se ikioma ensimmäinen opiskelijakämppä, niin kun mä pikkulikkana ajattelin. Muuttaminen on myös hyvästejä ja sen hyväksymistä, että asiat muuttuu, että me ei enää koskaan asuta mun parhaiden kavereiden kanssa naapuruksina niin kun ollaan asuttu yli kymmenen vuotta. Tää touhu on kyyneleitä ja vatsanpuruja, bussireittien opettelua ja vastuun ottamista, jonkin ihan käsittämättömän rakkaan taakseen jättämistä. 

Ja just nyt tuntuis niin paljon helpommalta vaan soittaa yliopistolle ja todeta, että heihei, saatte odottaa mua vielä vuoden, mä en haluakaan lähteä kotoa ihan vielä nyt. Mä jään tänne, teen töitä, elän mun kuuden neliön huoneessani ja virkkaan villasukkia. Mut millon helposta tavasta ois koskaan kirjoitettu romaaneja? En mä ainakaan halua joskus kertoa omille lapsenlapsilleni, että niinhän minä vietin sen vuoden leppoisasti kartuttamalla elämänkokemustani silmukoita laskemalla ja sorminäppäryyttä kehittämällä. Mä haluan kertoa tarinan haasteista ja ristiriidoista ja seikkailusta, joka on ihan käsittämättömän upea ja täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja kommelluksia ja übernoloja tilanteita ja hassuja yksityiskohtia. Jyväskylä, mä niin toivon, että sä tarjoat mulle kaikkea tätä!

11 kommenttia:

  1. SIIS AAMEN JA PISTE JA HUUTOMERKKI PERÄKKÄIN. Aivan täsmälleen puit mun ajatukseni sanoiksi, kiitos siitä!! Ihanaa tietää, että onki ehkä ihan normaalia olla ihan paniikissa ja tuntea olonsa eksyneeksi ja ei todellakaan haluis kasvaa aikuiseks ja seistä omilla jaloillaan, hyi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo ihanaa et samaistuit! Oon tiekkö niin kateellinen ihmisille, jotka on vaan, että hei, en mä panikoi (en kyl tiiä onko tollasii ees oikeesti olemassa). Luin joskus jostain, että "Don't grow up, it's a trap". Jos tolla filosofialla vois porskuttaa eteenpäin vielä pari vuotta...?

      Poista
    2. Nii mäki oon nii kateellinen niille, jotka ei ajattele mitään vaan tekee vaan ja menee eikä mieti!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Tack detsamma! <3 (En osaa ranskaa niin ruotsi saa kelvata :D)

      Poista
  3. Vitsi, en oo ees aatellu mitä kaikkee muuttaminen tuo tullessaan! En oo ehtiny ajatella näin pitkälle, kaikki on vaan semmosta hullunmyllyä ja asioiden järjestelyä et en oo ees vielä tajunnu haikeilla meidän yhteisiä kamuvuosia neliökilsan sisällä toisista ja kaikkee muuta mitä kotona asumiseen liittyy. Tosin ehkä tää kotoo lähtö on ollu mulla niin repaleinen et en oikeein tiedä alkoko se jo vuosi sitten vai viime viikolla niin en osaa haikeilla ku kaikki ei lopu kuin seinään :D mutta kiitos, herätit ajatuksia! Ja hei, pian nähdään, mun tuleva roommate!<3 Kyllä me yhessä selvitää näistä haasteista, mitä kakka arki tuo tullessaan! (trust me, viikon jo sitä eläneenä voin luvata et se on oikeesti ainaki aluks aika kakkaa.. miten mun tarkotus piristää päätykin järkyttäväks pelotteluks?:D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oon kyl kans ite ollut aika kipsissä kaiken maailman lomakkeiden ja ylimäärästen stressipiikkien takia, mut silti löytyy aina pieni rako panikoida lisää ja stressata ja olla ylisentimentaalinen ja tehdä kärpäsestä härkänen. :S Ja voihkis, senkin pelottelija! :D Hankkiudu tänne, niin voidaan haikeilla yhdessä ja ikävöidä ja nyyhkiä ja juoda teetä ja voit opettaa mulle parhaat pyöräreitit ja kertoo missä meijän pyykkitupa on! <3

      Poista
  4. Ää voi ei! Muakin alko melkein itkettään, kun luin tän tekstin mietin, et ihan kohta on munkin vuoro jättää tuttu ja turvallinen taakse ja muuttaa! :( mut eiköhän se siitä sit ala sujuun pikkuhiljaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niiiii! Ykskään meijän porukasta ei enää kohta oo meijän tutussa ja leppoisassa korttelissa! Kuin outoo ja kauheeta ja samanaikasesti kuiteskiin aika jees, että kaikki päästiin sittenkin muuttaan samaan aikaan! Let's hope, että alkaa! Siu! <3

      Poista
  5. Voih! Sulla on superkivablogi ja tykkään sun tyylistä kirjottaa :) Luin tätä postausta ja tiesin jo alusta asti, että kohta valuu kyyneleet pitkin naamaa. Muutin ite kans opiskeleen nyt syksyllä ja en voi käsittää miten vaikeeta uuteen sopeutuminen on. Oon kans miettiny tota Anna-kirjan kohtaa, jossa Anna muuttaa Vihervaarasta pois ja se kuvaa niin hyvin munki tuntemuksii. Mutta sun vika pointti on tosi kannustava ja rohkaiseva, eihän liian helpot tarinat oo yhtää mielenkiintosii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äää kiitos tosi paljon! :) Miusta on niin hämmentävää, miten L.M.Montgomery on osannut niin hyvin kiteyttää muuttamiseen ja uusia asioita kohti lähtemiseen liittyvät tunteet jo sata vuotta sitten. Jotkin asiat taitaa olla aika universaaleja, vaik välillä tuntuukin, että niitten kanssa kipuilee yksin. Ja ihanaa, kun löyty joku, joka on myös lukenut Annoja! Oon yrittänyt turhaan selittää täällä ihmisille, et haluisin lähtee vaihtoon Prinssi Edwardin saarelle, eikä kukaan tunnu kuulleen koko paikasta.. :D

      Poista

Kiitos kommentistasi, ihana! ♥