KAAOKSEN HALLINTAA

Termodynamiikan toisen lain mukaan epäjärjestys kasvaa suljetussa systeemissä. Tämä tarkoittaa sitä, että asioilla on tapana edetä luonnostaan kohti kaaosta. Pääasiallinen syy tähän on se, että hiukkaset voivat järjestyä monella eri tavalla kaaokseksi, mutta vain yhdellä tavalla järjestykseen. On siis suurempi todennäköisyys, että systeemissä vallitsee sekasorto kuin että kaikki osaset olisivat oikeilla paikoillaan.

Näiden kolmen Jyväskylässä vietetyn viikon aikana oon päässyt todistamaan termodynamiikan toisen lain käyttäytymistä ihan eturivin paikalta. Tuntuu, että kaikki asiat vaan leijailee epäjärjestykseen ja kaikki on niin loputtoman kaoottista. Mikään ei jäsenny järkeväksi päässä, Jyväskylän kadutkin ovat yhtä päättymätöntä, sotkuista villalankavyyhtiä, ylös alas ylös alas solmu ylös ylös ylös mäkeä mäkeä. Hukkaisin itsenikin ilman navigaattoria.

Hukkaisin itseni huoneeseenikin. Miun huonetta ei ehkä voida määritellä suljetuksi systeemiksi, mutta entropian kasvua voidaan havaita silti myös siellä. (Miusta on ihanaa, että fysiikasta löytyy oma suureensa, entropia, kaaoksen määrän kuvaamiselle!) Vaatekasat ovat valloittaneet sängynkulmat sekä lattialta sen aukon, jossa maton kuuluisi olla. Työpöytää ei näy tavaravuorten alta. Tiskit jäävät altaaseen ruuanmuruineen. Lukemattomat sanomalehdet valtaavat maailman.

Kaoottisuutta on havaittavissa myös silkassa elämäntavassa. Oon tavannut uusia ihmisiä niin paljon, että kasvot menevät päässä sekaisin ja nimistä mulla ei ole mitään käsitystä (hulvattominta on, että saatan muistaa, mitä ainetta henkilö opiskelee ja mistä tämä tekee graduaan, mutta ah ja voih se nimi!). Koko ajan pitää olla juoksemassa paikasta toiseen, kaverin luota kaverin luo, kaupasta pyykkituvalle, luennolta toiselle, loputtomassa, päättymättömässä syklissä. Rytmiä ei ole vielä löytynyt, elämä on tikittäviä sekunteja ja kiireessä naamaan hörpättyjä aamuteekupposia. Akateemisia vartteja, joiden aikana hyvin ehtii syöksyä kämpältä luennolle, syömättömiä aamupaloja, jotka on korvattu Kismetillä luentosalin takarivissä. Ensimmäistä kertaa ikinä olen onnistunut olemaan niin kiinni elämässä, että uutisanalyysin kirjoitin keskiyöstä aamuneljään palautuspäivää edeltävänä yönä. (Käsite ”kiinni elämässä” tosin sisältää myös niitä iltoja, joina on vain pakko katsoa kolme ja puoli elokuvaa Netflixistä.) Aikatauluja ei ole. On aivan normaalia jutella kämppiksen kanssa sukupuolirooleista, pojista, suurista eettisistä kysymyksistä, ties mistä puoli kahteen sunnuntaiyönä, syödä taco-salaattia ja polttaa tuikkukynttilöitä. Hössöttää. Höpöttää. Höpsötellä. Olla vaan. Ihan hiljaa. Hetken aikaa, varjojen tanssiessa seinillä, kaikki on kohdillaan.

Kunnes kaaos alkaa taas alusta.