ELOKUVISSA

Olen viime aikoina käynyt aika monta kertaa elokuvissa itsekseni. Ihmisten seura on tuntunut tuskastuttavalta, kevätväsymystä on ollut ilmassa ja kun en ole jaksanut puhua kenellekään, olen paennut elokuvateatterin hiljaisuuteen. Pehmeät penkit, pimeä sali, hyvä tarina ja ennen elokuvan alkua salakuunnellut, toisten leffafanien keskustelut – niistä rakentuu kauniita hetkiä.

Tässä muutama elokuva, jotka kävin viime ja sitä edellisen viikon aikana katsomassa.

Miekkailija

Klaus Härön ohjaama draama kertoo ammattimiekkailija Endel Nelisistä, joka päätyy virolaiseen kyläkouluun liikunnanopettajaksi. Hänen vastuullaan on vapaa-ajantoiminnan järjestäminen lapsille, ja hän alkaa opettaa lapsille miekkailua.

Kuten aiemmatkin Härön elokuvat, tämäkin on kaunis ja herkkä, varovaisin siveltimen vedoin rakennettu kokonaisuus. Pidin hauraasta tunnelmasta, siitä kontrastista joka syntyy Neuvosto-Viron karuista ja vaatimattomista oloista ja toisaalta oppilaiden viattomuudesta, siitä vilpittömästä innostuksesta, jolla he suhtautuvat miekkailuun. Lapsinäyttelijöiden aitous onkin elokuvan parasta antia.

Lavasteet ja henkilöt ovat uudet, mutta tarinan kaava on hyvin klassinen. Elokuva ei kuitenkaan kaipaa krumeluureja. Se on rakennettu pienistä yksityiskohdista, valosta ja hienosti rajatuista kuvista. Tarinassa on sopivasti aukkoja, se antaa katsojalle tilaa tulkita ja ymmärtää, se ei aliarvioi katsojaa. Pidin paljon ja suosittelen.  

Birdman

Tämän vuoden parhaan Oscar-pystin Boyhoodin nenän alta napannut elokuva oli koskettava kuvaus siitä raadollisuudesta, jolla usein suhtaudutaan suurien hittielokuvatrilogioiden näyttelijöihin ja kuinka vaikeaa heidän on lähteä tekemään uraa toisten projektien parissa, kun koko maailma on tottunut ajattelemaan heitä Harry Potterina, Spidermaninä, Frodona – tai Birdmaninä.

Leffa oli hyvä ja henkeäsalpaava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu mielettömällä tavalla siten, että se luo illuusion jatkuvuudesta – kuin koko elokuva olisi kuvattu yhdellä otoksella. Leikkauksia ei näytä olevan, vaan kamera seuraa henkilöitä kohtauksesta toiseen. Myös elokuvan äänimaailma on hyvin askeettinen: kovat ja armottomat rummut lyövät tarinalle tahtia ja luovat yhdessä kuvauksen kanssa elokuvalle tiiviin ja intensiivisen tunnelman.

Sekä Michael Keaton että Edward Norton loistavat rooleissaan, ja Emma Stone osoittaa taas kerran, että hän on aivan oikeassa paikassa kuuluessaan suosikkinäyttelijöideni listalle.

Upea leffa.

Big Game

Minulla oli suuret odotukset Suomen suuribudjettisimpana elokuvana mainostetun Big Gamen suhteen. Elokuva vaikutti trailereiden perusteella hulvattomalta, Jalmari Helanderin aiempi elokuva Rare Exports on virkistävä ja synkkä outolintu elokuvien joukossa - ja jos Samuel L. Jackson sattuu näyttelemään suomalaisessa elokuvassa, on se jo nähtävä pelkästään senkin takia.

Vähän jouduin kuitenkin pettymään. Elokuvan yleisvaikutelma on nimittäin sen sorttinen, että se on kuin suoraan 10-vuotiaiden poikien mielikuvitusleikistä. Fiiliksen aiheuttaa monin paikoin toistuva liiallinen mahtipontisuus, kökkö dialogi joka ei istu sen enempää suomalaisten kuin amerikkalaistenkaan näyttelijöiden suihin, absurdit yksityiskohdat, henkilöiden yksiulotteisuus ja henkilösuhteiden kliseisyys.

Lisäksi häiritsee se, että leffa on kuvaavinaan Suomen tuntureita ja se on silti kuvattu Saksan metsissä ja Sveitsin Alpeilla. Tajuan, että leffa kuvaa sitä, miltä Suomen Lappi näyttää ohjaajan mielikuvituksessa, mutta minun olisi katsojana helpompi samaistua leffaan, jos se oikeasti näyttäisi Suomelta. Myös ne lukuista pikkujutut, jotka on laitettu elokuvaan ulkomaalaisten katsojien houkuttelemiseksi, nyppivät. Esimerkiksi aivan elokuvan alkupuolella päähenkilö Oskari kuuntelee metsästysäänikirjaa – englanniksi. Ei ole ehkä ihan tyypillisin kieli kuunnella mitään äänikirjaa, kun kuuntelija on 13-vuotias suomalainen poika.

Kaikesta huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen. Se ei kerro suurta ja mullistavaa tarinaa, jota ihmiskunta ei ole koskaan nähnyt aiemmin, mutta siinä on silti hauskoja kohtia ja elokuva selkeästi paranee loppua kohti. Elokuvassa on ehkä parasta pakastin, josta en spolereiden välttämiseksi sano sen enempää. Myös Onni Tommila loistaa roolissaan.

Mitä mieltä te olette? Ootteko käyneet katsomassa näitä tai muita leffoja? Mitä ootte tykänneet? Voitteko suositella muita nyt elokuvissa pyöriviä pätkiä?