SOOLOMATKAILIJAN ENSIASKELEET

Lokakuussa minä vihdoin tein sen: soolomatkan. Sen, josta olen unelmoinut jo monta vuotta, kerännyt rohkeutta ja kartuttanut unelmia. Vietin ihanat ja ihmeelliset neljä päivää Edinburghissa, Skotlannissa, ja maistelin vapauden kudelmia kieleni päällä. Hukutin päiväni rauhallisiin kävelyretkiin, ilmaisiin museoihin, valokuviin sekä vänkyräisiin kirjaimiin muistikirjojen sivuilla. Minä hengitin ideoita ja ihastuin kaikkeen näkemääni.

Virkkasin ympärilleni kotelon ja suljin muun maailman ympäriltäni pois. Vaikka jotkut ihmiset kuulemma matkustavat yksin, jotta voisivat tutustua uusiin ihmisiin ennakkoluulottomammin, minä käperryin uinumaan mietteisiini, enkä aloittanut keskustelua kenenkään kanssa. Ainoan pidemmän keskustelun kävin hostellillani supersymppiksen Shetlanninsaarilta kotoisin olevan noin 60-vuotiaan miehen kanssa (puheenaiheinamme brexit ja J.K.Rowlingin menestystarina). Miehen aksentti oli paksu kuin ikiroudan valtaaman pohjoisen männyt, mutta hymyllä tilkitsin umpeen nekin osat keskustelusta, jotka jäivät käsittämättä.

Reissussa rakastuin siihen, miten sain elää oman sisäisen aikakäsitykseni mukaan. Sain unohtua penkeille istumaan, sain kirjoittaa ajatukset muistiin ja sain ottaa juuri niin monta valokuvaa kuin halusin. Sain olla hiljaa silloin kun huvitti, eikä tarvinnut sopeutua toisen ihmisen rytmeihin ja tarpeisiin. Vaikken olekaan matkannut tähän asti kovin vaativien persoonien kanssa, oman mielen mukaan liikkuminen oli loputtoman virkistävää. Lisäksi minulla oli pitkästä aikaa niin paljon omaa aikaa, etten joinakin aamuina meinannut malttaa lähteä hostellilta lainkaan: hullaannuin aamiaispöydässä istumisesta muistivihkoni kanssa, rauhallisesti taustalla soivasta hetkestä, paperille mustekynästä pörränneistä sanoista.

Uskaltauduin jopa ravintolaan syömään, vaikka alunperin kammoksuin ajatusta yksin syömisestä. Kenenkään silmistä ei kuitenkaan tippunut säälinmurusia, kun asettauduin pöytääni yksinäni ja minä karkotin kiusaantumisen ajatuksen mielestäni. Niinpä sain herkkuaterian, viinilasin ja lounashetken seesteisyyden seuranani vain paperinohuiden tarinoiden sivut ja ajatusteni sokkeloiset kadut. Ja minä nautin siitä kaikesta niin loputtomasti!

Yksin matkustamisen tunne oli huumaavan voimaannuttava. Oli minulla reissussa ikävä poikaystävää ja muitakin läheisiä, enkä usko, että hylkään muiden kanssa matkustamista kokonaan, sillä ystävän kanssa matkustaessa koen olevani rohkeampi ja ennakkoluulottomampi ja innostun hullummista mahdollisuuksista. Yksin matkustaminen on kuitenkin erilaista. Se avaa uudenlaisia mahdollisuuksia itsepohdiskeluun ja inspiroitumiseen ja päämärättömään vaelteluun. Reissusta minulle jäikin ennen kaikkea repullinen uusia unelmia, muistikirjallinen oivalluksia ja ihan mahdottoman vahva olo!

TÄMÄ SYKSY

Syksy notkistaa siipensä ja lentää vatsalleni istumaan. Se on tässä ja nyt ja heti ja kohta, ja sitten se taipuu pakkaseksi, muuttuu, kasvaa, levenee, pörhistelee sulkiaan. Talvea tihkuu jo taivaalta pieninä palasina, ja aamuisin hengitän lohikäärmeenä höyryä bussipysäkeillä. Istun paikoillani enkä ymmärrä ajan kulkua.

Koulutehtävät kasaantuvat pinoiksi mielen nurkkiin, pölypallot jalkakäytäville ja tiskit todellisuuden rajapinnoille. Kulutan päiväni lukemalla tutkimuksia fantasiakirjallisuuden naiskuvista, matkustamalla yksin ulkomaille ensimmäistä kertaa ikinä ja käpertymällä poikaystävän syleilyyn lukemaan ääneen kuvakirjoja. Teen soittolistoja joululauluista, kuuntelen kellon tikitystä hiljaisessa huoneessa, enkä voi käsittää, kuinka onnellinen olen juuri nyt.

Onnen keskellä poden huonoa omaatuntoa vanhojen päiväkirjojen äärellä. Niiden rivit ovat täynnä tekstiä siitä, kuinka en halua, että välit tähän ja tähän ihmiseen kylmenevät. Viisi vuotta myöhemmin tiedän, että kyllähän ne kylmenivät. Maailma heitti eri suuntiin ja kukaan ei jaksanut ottaa yhteyttä, sopia tapaamista vieraan kaupungin vieraille kaduille tai lähettää postikorttia maailman toiselta puolelta.

Sitäkin kiitollisempi olen ollut niistä ystävistä, joiden kanssa voi aina vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, vaikka edellisestä keskustelusta olisi kulunut yli vuosi. Ja niistä uusista, joita en vielä tunne hyvin, mutta jotka tuntuvat sukulaissieluilta jo ensimmäisistä keskusteluista lähtien.

Tämä syksy on ollut täynnä vinoja sanoja papereilla. Esseitä, runoja, romaaneja, lyriikkaa ja kirjoitusharjoituksia. Olen antanut virkkeiden kohota pullataikinan tavoin, keinuttanut tarinoita sylissäni kuin hiljaa uinuvaa lasta.

Innostuin uudestaan vanhasta romaaniaihiosta, mutta jumituin suunnitteluvaiheeseen. Harmistuin, kun koulutehtävät täyttivät kalenterin ja välillä on vaan pakolla tehtävä raivausurakoitsijan töitä, siirrettävä kaikki muu syrjään ja otettava hetki aikaa sanakudelmien punomiselle.  Turhauttaa, kun kaikelle muulle meinaa päivistä löytyä aikaa, mutta kirjoittaminen syrjäytyy kiireiden alle.

Kun heräsin eilen tai tänään aamulla, kevyt puuterilumi oli kuorruttanut pihamaan lehdet. Aloin kirjoittaa esseetä fantasiakirjallisuudentutkimuksesta, autoin poikaystävää hankkiutumaan eroon tiskivuorista. Kuuntelin joululaulun ja totesin, että siinä meni tämäkin syksy. Kuin kylmä puhuri, joka puhaltaa kaiken jäädyksiin, niin minäkin jähmetyn hetkeen ja jään taas uudelleen kiinni kellon tikitykseen, piparkakku-unelmiin ja lumienkeleihin.