You don't get to choose if you get hurt in this world,
but you do have some say in who hurts you.
- The Fault In Our Stars
Tämän postauksen piti alkuperäissuunnitelman mukaan kertoa
kaikista hienoista elokuvista, jotka olen nähnyt tällä viikolla. Minun oli
tarkoitus analysoida Like Crazyn
hienovaraista kerrontaa, kaunista kameran käyttöä, kyyneleitä, yksinkertaisia
rakennuspalikoita, ja haikeaa loppua, joka jää vaivaamaan mieltä vastaamattomilla kysymyksillään. Minun piti kertoa Vihan
liekeistä, siitä kuinka rakastan Johannaa ja Finnickiä, ja kuinka
kohtauksista suosikkini on se, jossa Johanna riisuu vaatteensa hississä (koska
voi Jenniferin ja Joshin ilmeet!). Piti hämmästellä Henkien kätkemän selittelemätöntä älykkyyttä, suorasukaista
nerokkuutta, koko sitä maailmaa, jonka Hayao Miyazaki on ihmeellisen mielensä
sisällä luonut. Oli tarkoitus kertoa Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta, joka on
ehdottomasti katsottava alkuperäisäänillä, jonka musiikki oli huikea, ja joka sai kylmät väreet
kiirimään selkäpiissä.
Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. En aio kirjoittaa kaikesta
edellä mainitusta, sillä kävin juuri katsomassa Tähtiin kirjoitetun virheen. Tulos: istun autossa, luonnostelen
tätä postausta muistivihkooni – ja itken. Tarvinneeko edes todeta, että
kyseessä oli aivan käsittämättömän mahtava elokuva?
Heti alkuunsa on todettava, että lue kirja ensin. Koska
vaikka elokuva olikin upea ja eheä kokonaisuus, joka toimii täydellisesti
itsenäisenä teoksenaankin, kirja vain yksinkertaisesti on vielä parempi. Ja
sitten, kun olet lukenut kirjan, voit mennä pimeään elokuvasaliin 40 muun
itkevän teinitytön (ja muutaman paikalle eksyneen teinipojan) kanssa ja itkeä
sydämesi lattialle uudestaan.
Hazelin ja Augustuksen tarina on vain jotakin eeppistä. Se
on tämän vuosikymmenen Notebook ja Titanic – ääretön ja kaunis (and some infinities are bigger than other infinities). Näyttelijät
olivat täydellisiä ihan jokainen (en muista milloin viimeksi olisin nähnyt
kirjasta tehdyn elokuvan ja ollut tyytyväinen ihan jokaiseen roolitukseen), ja
erityismaininnan hurmaavuudestaan saavat Nat Wolff ja erityisesti Ansel Elgrot,
jolla on huikea hymy.
Kokonaisuuden lisäksi pienen pienet yksityiskohdat saivat
minut hullaantumaan. Esimerkiksi se, että Hazel ja Augustus katsoivat Buffy
vampyyrintappajaa (suosikkisarjaani!), tai se, että An Imperial Afflictionin vieressä Hazelin kirjahyllyssä olivat
C.S.Lewisin Narnian tarinat (suosikkikirjani!). Saattaa tosin olla, että näin harhoja.
Pitää tulla takaisin elokuvateatterille tarkistamaan pikapuoliin.
Nyt minun pitäisi saada itseni kasaan, että voin ajaa kotiin
turvallisesti. Naama sotkussa, silmät punaisina ja nenä tukossa. Oli kyllä kaikkien
näiden kyynelten arvoinen elokuva!
*
Jälkihuomautus: koska tämä löytyy blogista, selviydyin
kotiin ehjin nahoin. Itkettää tosin vieläkin. Voihan marakatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, ihana! ♥