LA GRANDE BELLEZZA - SUURI KAUNEUS

Käytiin muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan tarjoamassa Kampus Kinossa katsomassa tämän vuoden parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-pystin napannut italialainen La Grande Bellezza. Asiaan vihkiytymättömille leffan idea pähkinänkuoressa: kirjailija-toimittaja Jep Gambardella täyttää 65 vuotta ja oivaltaa, ettei enää halua käyttää aikaansa asioihin, joista ei ole kiinnostunut. (Vitsit kun mä toivoisin, että onnistuisin tajuamaan ton ennen kun oon eläkeikäinen!)

Elokuva on hengästyttävän kaunis, villisti ihmiskohtalosta toiseen poukkoileva, mutta silti hienosti kasassa pysyvä kokonaisuus, jossa kukin henkilö joko toteuttaa unelmiaan tai käyttää aikaansa turhuuden tavoitteluun. Näyttelijät, nunnat, performanssitaiteilijat, eroottiset tanssijat, valokuvaajat, henkisesti tasapainottomat – kaikkien tarinat kietoutuvat yhteen, olemassa olojen traagisuus, toiveet ja odotukset, valheellinen ulkokuori, onneton sielu. Kaikki kulminoituu eliitin mielettömiin juhliin, joissa kaikki näyttävät nauttivan olostaan, mutta pinnan lohkeillessa ja rapistessa pois, alta paljastuu rikkonaisuutta, rumuutta ja ahdistusta, pieni, värisevä ja alaston ihminen. 

Erityisesti mieleeni painui täysin tekopyhä katolilaisheppu (piispa? pappi? kardinaali?), joka jakoi auliisti ruuanlaittovinkkejä, mutta ei lohduttanut hengelliseen hätäänsä apua kaipaavaa Jepiä. Pieni, itkevä ja uikuttava tyttö, joka olisi halunnut leikkiä ystäviensä kanssa, mutta jonka omaa statustaan vaalivat vanhemmat laittoivat esittämään taideperformanssin juhlavierailleen (maalia valuvana tyttö muistuttaa pelottavasti verta valuvaa Carrieta). Muuttolinnut, jotka kerääntyivät parvekkeelle. 104-vuotias nunna, joka piti unelmistaan kiinni ja kiipesi mielettömän määrän portaita.

Maalauksellinen kuvaus. Mahtipontinen musiikki. Värit. Leikkaus. Italia. Irrallisuus. Hämmentävyys. Japanilainen turisti joka sai kohtauksen, mutta johon ei alun jälkeen enää palattu. Yksityiskohtien kauneus. Kokonaisuuden levoton harmonia.

Pidän tunnetusti oudoista elokuvista. Pidin tästäkin. Leffakokemukseen oman lisänsä toi myös supersympaattinen miljöö: Ilokiven monitoimisali, jossa katsomossa suurin osa penkeistä on selkänojattomia. Itse istuin eturivissä lattialla tyynyn päällä. Tunnelma oli suloisen tiivis, eikä ollenkaan niin pönöttävä kuin leffateattereissa Suomessa yleensä. Ihmiset uskalsivat kipittää vessaan kesken leffan ja nauraa(!) mikä tuntuu toisinaan olevan ah-niin-kiellettyä suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Enkä ole vielä käynyt leffateatterissa, jossa olisi ollut alkoholitarjoilu. Hämmentävää. Kaiken kaikkiaan ihanan kiehtova paikka ja varmasti menen tuohon saliin toistekin rapistelemaan Pantteri-salmiakkejani eturivin tyynypaikalleni.