MIKSI MINÄ MATKUSTAN?

Kun minä alan haaveilla uudesta matkasta, poikaystävä katsoo minuun ja kysyy:

Mikä sinua sinne ulkomaille oikein vetää? Kun elämä on muutenkin niin kiireistä ja jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista, etkö sinä haluaisi lomalla vain pysähtyä ja jäädä paikalleen? 

Kun minä potkin vuoteessa sänkyä syrttyyn ja vääntelehdin ahdistuneena siitä, että seuraavaa matkaa varten ei ole vielä lentolippuja varattuna, täytyy minun itsenikin kysyä:

Miksi tämä kaukokaipuu on niin voimakasta, että se tuntuu fyysisenä pahoinvointina? Mihin minä olen matkalla? Miksi minä ylipäätään matkustan? 

Kysymyksiin ei ole helppoja tai yksiselittesiä vastauksia.

Ei minulla ole aina ollut samanlaista paloa nähdä koko maailma. 10-vuotiaana oivalsin, että monet suosikkikirjani sijoittuvat Iso-Britanniaan, nummille, linnoihin ja metsäpoluille, ja Briteistä tuli päiväunieni kohde ja haaveideni satama. Kaksi vuotta oivallukseni jälkeen lähdimme äidin kanssa Lontooseen. Unohdin palasen sydämestäni Covent Gardeniin ja Charing Cross Roadin kirjakauppoihin, ja ehdin käydä Londoossa viidesti ennen kuin tajusin, että jonnekin muuallekin voisi matkustaa välillä.

Yläkoulussa luin Elizabeth Gilbertin omaelämäkerrallisen teoksen Eat Pray Love, jossa toimittajakirjailija lähtee vuodeksi kiertelemään maailmaa. Hän viettää ensin neljä kuukautta Italiassa syöden ja seuraavaksi neljä kuukautta Intiassa meditoiden. Lopulta hän matkustaa Indonesiaan pyrkimyksenään yhdistää Italiassa oppimansa kyvyn nauttia elämästä ja Intiassa löytämänsä sisäisen rauhan. Luettuani kirjan innostuin suunnittelemaan omaa vuoden mittaista matkaani. Ohjelmassa oli ruokaa Italiassa, rukoilua Saksassa ja kirjoittamista Iso-Britanniassa.

Matkustushaaveet kuitenkin alkoivat konkretisoitua vasta lukion päätyttyä. Arasti haaveilin välivuodesta ja mahdollisuudesta matkustaa, ja ensimmäisenä yliopistosyksynä tein viikkojen tarkkuudella suunnitelmia maailmanympärysmatkoille. Tajusin yhteyden lapsuuteeni, jolloin suosikkilastenohjelmani oli Maailman ympäri 80 päivässä. En lähtenyt maailmanympärysmatkalle, mutta matkustin Istanbuliin, Firenzeen, Berliiniin. Hullaannuin Ljubljanasta ja hurmioiduin Cornigliasta. Näin niin monta niistä paikoista, jotka olin kuvitellut kotisohvalla unelmiin kastettu kirja kädessäni.

Kun mietin, mikä matkustelussa minua kiehtoo, on myönnettävä, että minua ajaa maailmalle voimakas halu nähdä ne kaikki paikat, joista olen lukenut tai joita olen nähnyt elokuvissa. Tarinat eivät enää riitä, haluan kokea seikkailun omissa sormenpäissäni, nähdä omin silmin ne nummet joilla Viisikko söi eväitään ja kukkulat, joilla Frodo ja kumppanit vaelsivat mahtisormus mukanaan. Ylipäätään matkustelussa minua kiehtoo uniikeissa miljöissä vieraileminen, erilaiset luonnonpuistot, kaupungit ja aavikkomaisemat. Minua kiehtoo myös vieraiden paikkojen paikalliskulttuurit, ruoka sekä erilaiset tavat ja uskomukset.

Toisaalta matkustaminen on loputon inspiraation lähde omalle itseilmaisulle. Jokainen kohtaaminen, jokainen paikka jonka näen, jokainen koettu hetki on innoitusta teksteilleni ja valokuvilleni. Rakastan myös tarinoita, joita kuulen tapaamiltani ihmisiltä: tarinoita matkustamisesta ja päiväunista, toisaalta tarinoita rikotuista ihmisenkuorista, sodasta, sorrosta ja kivusta. Jokaisen tarinan kautta olen oppinut jotakin lisää ihmisistä, elämästä tai unelmista.

Matkustaminen avaa silmät uusille näkökulmille, ja antaa historialle kontekstin ja tapahtumapaikat. Olen oppinut reissatessani historiasta paljon enemmän ja aidompia asioita kuin koulussa pänttäämällä. Ennen kuin matkustin Sarajevoon, en ollut edes kuullut Bosniassa Jugoslavian hajoamissotien aikana tapahtuneista etnisistä puhdistuksista, vaikka kyseessä on suurin Euroopassa tapahtunut kansanmurha sitten holokaustin. Berliinin muurin aikaiset ihmiskohtalot ja elämä DDR:ssä konkretisoituivat vasta, kun vierailin Berliinissä muurin muistomerkkimuseossa. Opin Istanbulissa turkkilaisesta mediamaisemasta, sananvapaudesta ja sensuurista, ja Begradissa oivalsin Putin-fanipaitoja turistikaupoissa nähdessäni, että jotkut oikeasti pitävät Venäjän presidenttiä ihailtavana ihmisenä.

Matkustaminen liittyy myös identiteettiini ja ihanneminääni. Ihailen ihmisiä, jotka matkustelevat paljon, ja itsekin haluaisin olla ihminen, joka matkustelee runsaasti. Matkustelevat ihmiset ovat silmissäni itsenäisiä ja rohkeita persoonia, jotka taistelevat unelmistaan ja pitävät niistä kiinni. Minä haluan olla samanlainen. Uskon myös, että matkustaessa oppii itsenäisemmäksi ja oivaltaa sen, että kommunikaatio on pääasiassa kaikkea muuta paitsi sanoja.

Minulle matkalle lähteminen on lepoa. Matkustaminen on välillä rankkaa, mutta se on myös pakkolomaa arjesta. Se on sitä, kun ei yksinkertaisesti pysty kerryttämään suunnattomia tiskivuoria keittiöön, kun hostellilla astiat on pestävä heti pois toisten reissaajien tieltä. Se on sitä, kun ei tarvitse ajatella opiskeluasioita ja ympärillä ei ole materian hälinää, joka tukehduttaa minut aina kotona. Jo pelkkä uuteen ympäristöön pääseminen irrottaa tavanomaisista huolenaiheista.

En ole vielä matkustanut maapallon ympäri. Silti vähä vähältä varovasti kokeilen, kannatteleeko maailma, jos kuljen sillä varpaillani. Kaukokaipuu puristaa kehoani ja loppujen lopuksi huomaan etten osaa vastata omaan kysymykseeni siitä, miksi sieluni tuntuu levottomalta, kun olen jumissa kotimaassa. On monia syitä, miksi koen matkustamisen inspiroivaksi ja mielekkääksi, mutta loppujen lopuksi kuitenkin tuntuu siltä, että matkustamisella on itseisarvo. Minä matkustan matkustamisen vuoksi.