Kolme kuukautta on neljäsosan verran vuodesta, oivalsin fiksusti
perjantaina, kun mä kävelin haikein mielin palauttamaan mun työpaikkani avaimia
työnantajalle. Niin käsittämättömän outoa, että niin suuri lohko tästä vuodesta
on kulunut kuuratessa sairaalan lattioita, pedatessa potilaiden vuoteita,
kuskatessa ihmisiä sängyillä ja pyörätuoleilla osastolta toiselle, taiteillessa
iltapalaleipiä ja poistaessa eritetahroja. Hassua, että kahdenkymmenen vuoden
päästä just tää kesäduuni on luultavasti yksi niistä asioista, jotka
ponnahtavat mieleen ensimmäisenä tästä vuodesta: vuonna 2014 kirjoitin
ylioppilaaksi, muutin omaan kotiin ja vietin huikean kesän sairaalalla.
Mun työpisteeni on ollut ensiavussa ja oon tykännyt hurjasti
siitä, miten tilanne siellä koko ajan elää – koskaan ei voi tietää, millaisia
tapauksia sisään kävelee sotkemaan paikat oksennukseen tai levittelemään
c-hepatiittiverta pitkin käytäviä. Niin paljon kivempaa kuin mitä ois ollut
toistaa samat kuviot jollakin sisätautienosastolla päivästä toiseen. Kun viime
kesä meni pikkuriikkisen kaupan kassalla katselemassa auvoisan ja maalaisen
kaupunginosani juoppolalleja, oli ihan virkistävää, kun ei tarvinnutkaan nyt
koko ajan olla toljottamassa samoja alkoholinhuuruisia naamoja päivästä toiseen tai hokemassa hymy irvessä ”laitetaanko pakasteet pieneen
pussiin?” Asiakaspalvelu on kuitenkin mun juttu. Se on aikas jees. Ne
juoppolallit ei vaan ole (ja nekin valitettavasti tuli sinne ensiavun puolelle
vainoamaan mua).
Samanaikaisesti tympeintä ja kivointa sairaalalla oli
ihmiset. Työkavereista kaikki oli huikean mukavia ja eniten sydämessä kouraisee
tietoisuus siitä, että niitä ihmisiä ei enää näekään tästä lähin viitenä
päivänä viikossa. Iloisia, huumorintajuisia, suorasukaisia, höppänöitä työkavereita,
ihan mahtavia jok’ikinen. Tympeitä taas oli osa lääkäreistä, jotka tuppasivat
välillä katsomaan nenänvartta pitkin ja joista osa ei edes viitsinyt tervehtiä
(ja hei c’mon! vaikka ollaankin Suomessa, missä kuljetaan silmät käytävän
listoihin luotuna, ettei varmastikaan tarvitsisi tervehtiä ihmisiä, niin kyllä
työpaikalla vois ees vähän sitä päätä nyökäyttää kanssatyöntekijöille!).
Yhdenkin lääkärikaksikon ristin mielessäni Nirpaksi ja Norpaksi, kun aina
näyttivät niin hapanta naamaa (ja sen jälkeen mulla oli aina hauskaa, kun näin
niitä käytävillä). Sitten kuitenkin tosi yllättävätkin tahot oli über ystävällisiä:
välinehuoltajat on tulleet juttelemaan ja kyselemään
tulevaisuudensuunnitelmista, samaten varastotyöntekijät keskusvarastolla ja
yksikin hoitaja, joka soitti potilaskuljetusta mun nimipäivänäni toivotti mulle
hyvää nimipäivää, kuin herttaista!
On tossa hommassa tietty ollut huonotkin puolensa. Välillä
ei vaan ole huvittanut, jaksanut, on ollut liian väsynyt herättyään klo 5.15
aamuvuoroon, joka alkaa klo 7.00. Emotionaalisesti on ollut rankkaa, kun on
nähnyt niin paljon kärsimystä ympärillään, eikä ole voinut tehdä mitään
auttaakseen. Potilaat on jutelleet näkymättömille kavereilleen, huudelleet
kurkku suorana, vaellelleet käytävillä eivätkä ole suostuneet pysymään
vuoteissaan.
Silti tykkäsin. Ja paljon. Ja oli ihan hirveetä lähteä
sieltä perjantaina. Ja haluisin takaisin jo huomiseksi. En välttämättä sen työnteon
takia, vaan niitten ihmisten. Mutta silti. Voisinko mä vaan mennä?
(Jos mä en menekään, niin menkää ihmeessä kaikki, jotka haaveilette lääkiksestä tai aiotte sairaanhoitajiksi tai ootte muuten vaan höpsöjä niin kun minä ja kiinnostuneet sairaalaympäristöstä! Ihan tajuttoman mielenkiintosta, avartavaa, helmee, siistiä työtä!)
Tosi mukava et viihdyit kesätyöpaikassas! (& voihan sitä myöhemminkin varmaan mennä tekeen jotain tuollasta työtä, vaikkei ihan oman alan olekaan, jos tosi paljon jää kaipaan ;))
VastaaPoistaJuu, puhetta oli jo pomon kanssa, että jos ei oman alan töitä löydy ensi kesäksi, niin tuolta voisi löytyä paikka.. Tai voishan tuota tehdä sivutyönä journalismin ohellakin (ja kirjoittaa kolumneja lehtiin sairaalahuoltajan arjesta...?). :D
Poista