Olen tullut huomaamaan, että kärsin suunnattomasti itsesensuurista. Mietin paljon,
toisinaan aivan liikaa, mitä sanon ääneen, mitä kirjoitan paperille,
miten muotoilen kaikista yksinkertaisimman tviitin. Usein päädyn siihen, etten
sano, en kirjoita, en bloggaa, en tviittaa. Haluaisin rikkoa tätä kaavaa,
haluaisin olla rohkeampi ilmaisemaan itseäni. Siksi tänäkin vuonna haastan
itseni kirjoittamaan marraskuuromaanin, 50000 sanaa paperille 30 päivässä. Jos
vaikka ajatuksenvirta paperilla vapauttaisi minut tietyistä kahleista, saisi
huomaamaan, että välillä sanat syntyvät paperille silloinkin, kun ei ajattele.
Lokakuun lopussa kävin paljon elokuvissa. Katsoin The Maze Runnerin,
Boyhoodin, Vadelmavenepakolaisen ja Magic In the Midnightin. Muut olivat
keskivertoja, Boyhood oli todellinen helmi. Käsittämätön kaunis kasvutarina,
irrallisia hetkiä, selittelemättömiä ja suoria, todentuntuisia.
Viime aikoina olen myös:
tutustunut hienoihin ihmisiin.
jättänyt
tiskaamatta.
ostanut Ben&Jerry’s jäätelöpurnukan pakastimen perälle
pahanpäivän varalle.
hankkinut joulukalenterin.
käynyt
kirjamessuilla.
bongannut julkkiksia (Arman Alizad, Mauri Kunnas, Paolo Giordano).
valvonut liian myöhään.
haaveillut lämpimistä paikoista.
Torstaina kävin kahvilassa, jossa leikittiin, että oltiin
sokeita. Pimé Caféssa teetä kaatoivat sokeat tarjoilijat ja kupponen kuumaa
nautittiin pilkkopimeässä. Minun ja kämppiksen pöydässä istui ventovieraita,
mutta pimeässä oli tavallaan helpompi puhua – kun ei nähnyt toista, ulkonäkö,
eleet tai ilmeet eivät häirinneet. Toisaalta myös ahdisti.
Kommunikaatioprosessista jää paljon myös pois, kun ei näe ihmisten kasvoja.
Olen miettinyt paljon viestintäprosesseja myös opintojen
puolesta. Vaivaa hiukan, kun olen tullut siihen tulokseen, että kaksi ihmistä
ei koskaan voi ymmärtää toisiaan täydellisesti. Molemmat tulkitsevat
sanomisiaan omista kokemuksistaan katsoen, sanoilla on erilaisia
miellemerkityksiä erilaisille ihmisille. Se mitä minä sanon, ei välttämättä
olekaan se mitä minä tarkoitan, kun en itsekään osaa aivan täysin muotoilla
ajatuksiani. Eikä toinen vastaanota asioita mekaanisen robottimaisesti – en voi
syöttää dataa ihmisiin samalla tavalla kuin tietokoneisiin. En voi vastaanottaa
asioita täysin sellaisina kuin ne kuulen. Tuntuu rajoittuneelta. Jotkut ihmiset
ovat niin mielenkiintoisia, että heidän ajatuksensa haluaisi vastaanottaa
sellaisinaan (vaikkei omaksuisikaan niitä omiksi ajatusmalleikseen).
Jossakin päin Suomea satoi jo lunta. Jyväskylässä on vasta
huurretta. Silti kaipaisin sormikkaita, joita omistan kahdet, mutta jotka olen
silti molemmat parit onnistunut hukkaamaan.
Tämän postauksen kuvat otettiin jo kaksi viikkoa sitten. Minua kuvaili
Jenna ja minä kuvailin patoon kiinnitettyjä ruuveja ja muttereita. Kuvissa esiintyvä hame on tämän syksyn suosikkini, samoin Vagabondin ihanan ihanat kengät.
Jos tää oli sun ajatusvirtana kirjotettu teksti, niin huh. Anna mennä vaan! Ihailen aina miten hyvin osaat kirjottaa ja salaa haaveilen et joskus yltäisin samaan ;---) ps. Ihana toi eka kuva!
VastaaPoistaKiitti, ihana viime vuoden kämppikseni! Sori, että tää vastaus on vähän viipynyt.. :D
Poista